torstaina, huhtikuuta 21

HAIR TALK & HERMAN'S HAIRCOLOUR

Viime kesästä asti olen kasvattanut mun fledaa ja projekti eteni hyvää vauhtia aina tähän kevääseen asti. Annoin mun oman värin kasvaa rauhassa ja vanhoja kuvia katsellessa huomasi, että pituutta oli tosiaan tullut lisää. Mitä sitten kävi?

Tuli kevät ja kuten moni muukin tähän aikaan, halusin muuttaa ilmettä hieman vaaleammaksi. Vuoden tauon jälkeen uskaltauduin kampaajan tuoliin ja vaalennettiin Olaplexin avulla mun tukkaa, joten se ei ottanut juurikaan damagea. Kelataan tästä noin kuukausi eteenpäin, päätin kokeilla onnea ja hakea hiusmalliksi. Ennen hakua päätin, että haluan pysya vaalean sävyissä ja mikäli mulle olisi ehdotettu jotain muuta, olisin laittanut stopin koko hommalle. Mun toiveita kuitenkin kuunneltiin, hetken mielijohteesta annoin luvan leikata pituudesta kaiken kuolleen purkan vekka ja sitähän lähti sitten reippaasti yli 10 senttiä. So basically, I'm back where I started..

Hiusmallina olosta mulle jäi käteen - tai päähän - ihanat olkapäille asti ulottuvat vaaleanpunaiset kutrit. Se väri ei kuitenkaan kovin montaa pesua kestänyt ja nyt tilanne oli jo hälyyttävän kanarianlinnunkeltainen. Siitä on aika kauan kun mulla on viimeksi ollut näin vaaleat hiukset, joten kysyin apuja mun kaverilta. Sain hyviä vinkkejä ja marssin maanantaina Cybershopiin aikeissani ostaa joku hopeanharmaa Crazy Color suoraväri. Valikoima oli kuitenkin muuttunut ja hyllyihin oli ilmestynyt Herman'sin uusia suoravärejä. Kysyin myyjältä pari vinkkiä, mutta aika mututuntumalla valitsin sävyn Sylvia.

13054466_10154006766393820_839283695_o

Pidin väriä päässä noin kahden tunnin ajan ja lopputulos oli ainakin parempi kuin mistä lähdettiin:

13054595_10154006766438820_872340703_o

En aivan sataprosenttisen tyytyväinen ole, mutta onneksi purkissa on vielä ihan hyvin kamaa jäljella ja viikonloppuna sävytän vikatkin keltasen vivahteet edestä pois. Tulipas yllättävän paljon tekstiä näinkin tylsästä aiheesta kuin hiukset, mutta toivotaan, että tästä on jollekin apua!

Ai niin, tärkein meinasi unohtua.. Herman's Amazing suoravärit on vegaanisia eikä niitä ole testattu eläimillä!

sunnuntaina, huhtikuuta 10

MITÄ ELÄMÄ TUO SE TULKOON MINUN LUO

Photo 1

Huh huh, en ole koko blogiurani aikana saanut yhdestä postauksesta näin paljon positiivista palautetta, kuin viimeisimmästä. Se on herättänyt keskustelua ja oon saanut paljon kivoja viestejä niin tutuilta kuin tuntemattomiltakin. Aivan mieletöntä!

Mennyt viikko on ollut muutenkin mulla monellakin asteikolla paras pitkään aikaan. Mä olen ollut joka päivä aamusta iltaan asti liikenteessä, saanut ihan helvetisti asioita eteenpäin ja ehtinyt nähdä mun perhettä ja ystäviä. Lauantaina ajettiin faijan kanssa Himokselle laskemaan päiväksi, tiistaina kävin äidin luona syömässä. Lähdin vasta myöhään illalla takaisin kotiin päin ja istuessani yksin tyhjässä dösässä oli aikaa miettiä kaikenlaista. Kuuntelin napeista kunnon fiilistelymusaa ja yytsin ikkunasta ulos pimeyteen ja koin sellaisen tunteiden pyörremyrskyn, ette vastaavanlaista ole tullut vähään aikaan. Teki mieli itkeä samaan aikaan ilosta ja surusta ja kaikesta. Eniten onnesta, kiitollisuudesta.

Photo 3
Photo 89
Photo 5

Mun elämä on aikamoista vuoristorataa viime vuodet, mutta nyt tuntuu, että kaikki on pitkästä aikaa tasapainossa.
Mä olen tajunnut, ettei mun onni ei ole muista ihmisistä tai asioista, vaan omista teoista ja saavutuksista kiinni. Kulunut viikko on ollut täynnä onnistumisia ja niistä oon saanut huikeesti energiaa mun päiviin.
Enpä muista milloin viimeksi arki olisi maistunut näin hyvälle.

Ja mistä varmasti tiedän, että elämässä on vihdoin alkanut noususuhdanne?
- En löydä enää aikaa Temptation Islandille.

Photo 4
TAKKI & NEULE SECOND HAND FARKUT BIKBOK
KENGÄT ZARA KORUT & HUIVI GLITTER 

sunnuntaina, huhtikuuta 3

AJATUKSIANI SOSIAALISESTA MEDIASTA

Nyt on pakko syödä sanat ja kertoa, etten säännöllisen epäsäännöllisellä tarkoittanut kuitenkaan kolmen postauksen vuositahtia.. Olen miettinyt paljon bloggaamista ja sosiaalista mediaa ylipäänsä, miten se muokkaa meitä: arvot, kiinnostuksen kohteet ja koko minäkuva on helposti vääristynyt. Tämän tekstin jäsentely on jotain aivan hirveetä ja aiheetkin pomppii vähän miten sattuu. Tämä siksi, että olen kirjoittanut postausta pienissä pätkissä useiden kuukausien ajan. Uskon ja toivon, että jokainen saa kuitenkin kiinni punaisesta langasta.

***

Kuka tunnistaa sen fiiliksen kun instagramin feedia scrollatessa on pakko samaan aikaan ryhtyä treenaamaan kuin hullu, jotta perse olisi pyöreä ja vatsa yhtä pyykkilauta kuin fitnessgimmoilla ja kesällä vois hyvällä omallatunnolla heittää sen croptopin päälle? Seuraavaksi vastaan tuleekin kuva taivaallisen näköisestä suklaakakusta ja oot jo juoksemassa lähi-alepaan fasun suklaalevy silmissä kiiltäen, fuckthefitnessfeelthefatness -meiningillä. Me eletään täällä vaan kerran ja nyt mä hemmottelen itseäni, just this one time.. Yeah right. Seuraavassa kuvassa upean näköinen tyttö poseeraa siisti asu päällä ja vaikka ootkin just toissapäivänä tuhlannut kuukauden ruokabudjetin verran rahaa vaatteisiin, on sun pakko päästä kaupoille. Tai edes kirpparille, kierrätyshän on ekologista, eiksni? Mä ainakin tunnistan itseni. Terve täällä Janni, mainosten uhri ja kuluttamisen orja.

Käytin instagramia vain esimerkkinä, mutta oikeastaan koko internet pursuaa tätä piilomainontaa ja kertoo meille, mitä meidän pitäisi haluta. Sen takia mä olen halunnut pysyä poissa täältä, ainakin niin paljon kuin mahdollista. Toki sometan edelleen ja altistan itseni kaikelle ylimääräiselle turhalle paskalle, mutta välttyäkseni kaikelta siltä pitäisi varmaan muuttaa keskelle metsää (not). Ellei se metsä sitten olisi jossain lämpimässä, meren lähellä ja mulla olisi resurssit elää siellä. Ja koska ei oo, oon tuomittu juoksemaan tätä oravanpyörää ainakin vielä hetkisen, ennen kuin mä heitän hastalavistat Suomelle ja painun jonnekkin sinne, missä aurinko paistaa ja ihmiset on iloisia.

Niin, iloisia jostain muustakin kun uudesta MACin huulipunasta tai Vuittonin laukusta. Materialismionnellisuus, se on sairasta miten meidät on saatu tavoittelemaan kaikkea, mitä me ei todellakaan tarvita, koska kaikki ne ihanat jutut on vaan helvetin hyvin brändättyjä tuotteita. Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka moni oikeasti ostaisi LV:n tuotteita, jos merkin haippi ei olisi niin stratosfäärinen. Enkä todellakaan väitä, että olisi jollain tavalla "väärin" tulla onnelliseksi tavaran omistamisesta, olen itsekin aika pinnallinen. Pidän merkkivaatteista ja -meikeistä, mutta kuten suurin osa varmasti tiedostan, että se aito ja oikea, kestävä onni on jotain aivan muuta kuin materiaa.

Se on se sosiaalisen median voima, ei pelkästään mitä me otamme sieltä, vaan myös se mitä tuotamme sinne. Bloggaajana materiaalia syntyy tietysti enemmän ja kun aihepiirit on pitkälti ulkonäköpainotteisia, sitä helposti alkaa painottaa näitä asioita yhä enemmän ja enemmän omassa elämässään.

Tässä pientä nippelitietoa Doven teettämästä tutkimuksesta: "Jopa 93 prosenttia 15-19-vuotiaista tytöistä kertoo olevansa ajoittain tai säännöllisesti tyytymätön luonnolliseen ulkonäköönsä, kun taas 10-14-vuotiaista tytöistä vastaavaa kokee vain 69 prosenttia." Mitä helvettiä? Kolmesta kaverista kaksi ei tunne itseään kauniiksi, riippumatta siitä onko fiilis ohimenevää tai jatkuvaa, mun mielestä luvut ovat hälyyttävät. Mikäpä muu loisi paineita nuorille kauniille tytöille kuin sosiaalinen media? Suurimmissa määrin ainakin.

Ainakin omalta osaltani bloggaaminen on edesauttanut mun himohamstraajamaista kuluttamista niin, että yhdessä vaiheessa ostin uusia vaatteita ja kauneudenhoitotuotteita joka viikko. Kuukausitasolla rahaa saatto palaa useita satasia (mihin mun budjetti ei todellakaan vielä taivu) ja lopputuloksena elämä oli jatkuvaa kädestä suuhun elämistä sekä loputtomassa velkakierteessä painimista. Lopulta mä kyllästyin siihen, että palkka oli käytetty ennen kuin se oli edes tilillä. Tein päätöksen, etten osta mitään uutta hetkeen, enkä luotolla enää ikinä. Myin valehtelematta puolet mun vaatteista ja ne ei kaikki mahdu mun kaappeihin - ei edes mun kotiin, vaan osa on äidillä.. Sain kuitenkin mun asiat kuntoon ja en voi kuin todeta, että feels good man.

Untitled

Vanhemmat yleensä jauhaa jälkikasvulleen internetsien vaaroista ja jos kotona valistusta ei jostain syystä ole saanut, niin koulussa viimeistään asia korjataan. Mitä enemmän tänne jättää jälkiä itsestään, sitä enemmän sitä altistaa itsensä vaaralle. Identiteettivarkaudet ovat kasvava ilmiö ja sosiaalisesta mediasta voi napsia kaiken tarvittavan, puhelinnumeron avullahan saa osoitetiedot (mikäli eivät ole salaisia) ja sitä rataa. Omalle kohdalleni ei ole sattunut muuta kuin muutama hassu feikkiprofiili, mutta nekin voivat johtaa isompiin selkkauksiin. Mistä mä nimittäin tiedän, mitä ja kenelle tämä kyseinen henkilö on sanonut esiintyessään kuvillani? En mistään.

Astetta rajumpi juttu tosin sattui mulle viime kesänä, sain ihan oikean "stalkkerin". Nykyään pystyn jo nauramaan koko asialle, mutta rehellisesti sanottuna kun ko. henkilö juoksi pitkin Helsinginkatua etsien mua ja mun asuntoa, mä pelkäsin. Vaikka en pidä itseäni minään julkisuuden henkilönä, uskon, että mun urani bloggaajana on vaikuttanut suuresti siihen, miksi tämä henkilö alkoi käyttäytytymään näin no, erikoisesti, mua kohtaan.

Mun suhtautuminen bloggaamiseen on jokseenkin bipoläärimaista. Toisinaan mua naurattaa koko some ja sen itsekeskeisyys. Kuka aikuinen ihminen oikeesti käyttää (huolestuttavan suuren osan) ajastaan oman naaman kuvaamiseen? "Hei, tässä on mun naama, tykätkää tästä". Ei sillä, ettenkö olisi itse yhtä syyllinen selfieiden uppailuun, nauran myös itselleni. Kuvitelkaa tilanne 20 vuotta sitten: mikä olisi kavereiden reaktio, jos joku olisi heittänyt eteen täyden kuva-albumin omasta pärstäkertoimesta? Tuskin ainakaan tykkää, tykkää, tykkää - vähemmästäkin olisi varmaan saanut hullun leiman otsaan. Niin ne ajat muuttuu vaan.

Kaikki me ollaan enemmän tai vähemmän huomionkipeitä, tuntuu vaan että some vie koko homman aivan uudelle tasolle. Jokainen sosiaalista mediaa edes semi aktiivisesti käyttävä varmasti toivoo, että oma kuva saisi tykkäyksiä ja sitä huomiota, eikä siinä mitään pahaa. Huomionhakuisuus tai hyväksymisen tarve on varmasti ihmisellä jotenkin sisäänrakennettu ominaisuus, toisilla tarve tuoda itseään esille on suurempi kuin toisilla.

Mun henkilökohtainen toive on, että se huomio jonka saan esimerkiksi blogin kautta, pysyisi täällä netissä. Rehellisesti sanottuna oon aika introvertti ihminen ja ahdistun helposti uusista ihmistä ja tilanteista. Ruudun takaa tuleva huomio on helpompi ottaa vastaan, mutta tosielämässä mä olen allerginen kaikelle ylimääräiselle hössötykselle mun ympärillä. Joskus tuntuu vaikeelta avata suu luokassa, joukkoliikenne (varsinkin dösät) on epämukavia ja hitto vie, jos pitäis pitää esitelmä luokan edessa niin mä ampuisin mielummin nallin otsaan. Oon myös miettinyt, onko bloggaaminen pahentanut - jopa aiheuttanut - tätä mun sosiaalisten tilainteiden pelkoa? Voisin kirjoittaa aiheesta vaikka kirjan, mutta syventyminen siihen tapahtukoon toisella ajalla.

Summa summarum: mä koen, että kaikki tämä aika ilman blogia, sosiaalista mediaa ylipäänsä, on tehnyt musta itsevarmemman. Ainakin uskon vahvasti, että näillä kahdella on yhteys. Luultavasti, tai siis tottakai olen kasvanut ihmisenä ja aikustunut matkan varrella. Turha itsekriittisyys on kuitenkin karissut pois kun ympärillä näkee enemmän aitoja kasvoja filtteröityjen sijaan. Aivotkin on ohjelmoitu uudelleen ja se hysteerimäinen, pinnallinen kuluttaminen on vähentynyt rajusti.

Loppuun haluan kiittää kaikkia, jotka jaksoivat lukea tämän loppuun. Lisäksi haluan kiittää kaikkia teitä, jotka ovat jaksaneet lukea enemmän tai vähemmän pinnallisia vuodatuksiani vuosien varrella. Olen oikeasti nauttinut tästä hommasta ja siitä suuri kunnia kuuluu teille, jotka ootte jaksaneet kommentoida sekä te, jotka ootte tsempanneet mua. Kiitos! Ja kiitos Satu, joka kommentoit edelliseen postaukseen. Sun kommentti oli todellinen motivaatiopiikki mulle, ilman sitä tästä olisi tullut (ehkä) jäähyväisteksti koko blogimaailmalle. Jep, kyllä se vaan taitaa niin olla, että mäkin tarvitsen pienen annoksen sitä kuuluisaa ;)

- Jannina

UntitledUntitled

perjantaina, lokakuuta 30

THE BITCH IS BACK

Uusi alku. Taas.

F2

Korrekti tapa aloittaa postaus näin pitkän tauon jälkeen on varmasti pyytää anteeksi, joten pahoitteluni. Tiedän, että osa teistä on ihmetellyt, minne olen taas kadonnut, miksi en enää bloggaa. Toisaalta taas tiedän, että tästä on viimeisen vuoden aikana muodostunut oma repertuaarini ja näihin katoamistemppuihin ollaan jossain määrin jo varmasti totuttu. Suurin syy on varmaan jonkin asteinen burnout koko hommasta, liekki on niin sanotusti palanut loppuun.

Muutama sellainen tajunnanvirran räjäyttävä momentti on tosin ollut, kun päähän on iskenyt niin kipee ajatus, että se olisi melkein pakko saada kirjattua heti ylös, ettei varmasti unohdu. Ja maksimoida hyöty jakamalla se tänne, teille tietysti, mutta ei sitten kuitenkaan. Pitkän tauon jälkeen kynnys postata kasvaa ja mä ainakin otan sitä suuremmat pressuret siitä tauon jälkeisestä tekstistä, mitä pidempi se tauko on ollut.

No, mitään todellista ahaa -elämystä tähän ei sisälly, vaan tosiassa innostuin kirjoittamaan tätä neljältä yöllä, kun Netflixin tapittaminen riitti, mutta koulutehtäviin uppoutuminen olis todellakin too much. Kaipa mä halusin tällä postauksella ilmoittaa teille olevani elossa, ja että bloggaaminen jatkuu säännöllisen epäsäännöllisenä. Ihan sen takia, että nyt mulla on sellainen olo, että mä oikeasti haluan tehdä tätä, eikä koko juttu ole ihan väkisin väännetty. Musta tuntuu, että vihdoinkin kaiken härdellin keskellä palaset on loksahdelleet paikoilleen ja fiilikset on kohillaan.

F1

Niin kuin elämässä yleensä, kannattaa ongelmia lähteä ratkomaan palaamalla alkuun ja tutkiskella, mistä ne ovat lähtöisin. Omalla kohdalla fiilis ja inspis bloggaamisen suhteen oli pitkään kateissa, onhan tämä niin ah-niin-pinnallista ja muutenkin aivan menneen talven lumia. Turhaa paskaa. Sitten se luova puoli mussa huusi, et hitto vie - pinnalista tai ei - tässähän yhdistyy kaksi asiaa mitä rakastan. Tyyli ja kirjoittaminen. Siistien juttujen löytäminen ja jakaminen. Tärkeimpänä kuitenkin, teen tätä omaksi ilokseni, omilla ehdoillani. Jos joku muu fiilaa sitä, niin se on superii. Rakkaudest lajiin. Täytyy myöntää, että kuuntelin liian pitkään muiden mielipiteitä ja hitaasti aloin hyväksymään, omaksumaan niitä. Vinkki: älkää ikinä sortuko samaan! Se syö hitaasti sisältä ja voi johtaa jonkinasteiseen identitettikriisiin.

Elämässä kuuluu olla vähän glitteriä ja yksisarvisia, saa haaveilla ja unelmoida. Olkoon tämä siis mun oma ajatusten tyyssija.. Ja lopuksi, mulla on yksinkertaisesti liian paljon siistejä vaatteita kaapin pohjalla pölyttymässä, että mä oon jopa vähän surullinen niiden puolesta, jos ne eivät saa ansaitsemaansa huomiota.


Olkaa kuulolla,
Jannina

F11

perjantaina, heinäkuuta 31

BEEN BUSY

Hello, tulin vain muistuttamaan olemassaolostani tänne blogiin. Viime viikot on olleet mulle ihan superkiireisiä, reissun jälkeen olen oikeastaan tehnyt vaan duunia ja muuttoa. Ja tää muuttorumba on vienyt ihan kaikki voimat, pinna on kireellä jatkuvasti. Tänään olisi avainten luovutus ja sitten koko homma on onneksi ohi! Ja sitten pääsen matkapostausten pariin, kuviakin tuli otettua reippaasti yli 2500, joten niiden läpikäyminenkin on pieni proggis itsessään..

Screenshot 2015-07-31 15.05.01

- Jannina